Mitä sä tuot pöytään? – Kun parisuhde muuttuu taistelukentäksi

Parisuhde on yksi elämän pehmeimmistä ja samalla raadollisimmista peileistä.
Se näyttää meille ne kohdat, joissa me kaivataan eniten turvaa  ja ne, joissa me pelätään eniten olla näkyviä.

Usein me kuvitellaan, että parisuhteen ongelmat alkavat siitä, että toinen ei enää rakasta, ei auta, ei kosketa, ei ymmärrä.
Mutta todellisuudessa ne alkavat siitä hetkestä, kun me ei enää kuulla toisiamme.
Kun sanat muuttuvat syytöksiksi.
Kun rakkaus alkaa verhoutua puolustautumiseen.

"Sä et ikinä."
"Sä aina."
"Jos sä vaan muuttuisit, meillä olis kaikki hyvin."

Kuulostaako tutulta?

Syyttely on kehon puolustusmekanismi

Kun me ollaan tarpeeksi väsyneitä ja kuormittuneita, meidän hermosto alkaa reagoida.
Me ei enää puhu toisillemme – me puhutaan meidän omasta selviytymistilasta käsin.
Ja silloin pienikin kipinä riittää sytyttämään tulen.

Nämä sanat – "sä et koskaan", "sä aina" – eivät ole pahuutta.
Ne ovat merkki siitä, että keho yrittää suojella itseään.
Kun me koetaan, ettei meitä nähdä, että meidän kuorma ei tule jaetuksi, että meidän työ ei tule arvostetuksi, me siirrytään puolustautumiseen.

Ja puolustautuminen kuulostaa hyökkäykseltä.

Kun toinen kuulee "sä et ikinä", sen hermosto ei kuule sanoja rakkaudesta, vaan uhkaa.
Se valmistautuu hyökkäykseen.
Kehot käyvät sotaa, vaikka sydämet kaipaa rauhaa.

Arki, kuorma ja katoava yhteys

Pitkissä parisuhteissa on yksi ajanjakso, joka koettelee lähes kaikkia: ruuhkavuodet.
Silloin, kun lapset ovat pieniä, työ painaa ja koti on kuin jatkuva projekti, josta ei tule valmista.

Nainen kantaa usein metatyötä, huolta, aikatauluja, mielen kuormaa.
Mies kantaa ehkä taloudellista vastuuta, käytännön asioita, korjaamista ja rakentamista.
Kumpikin väsyy, mutta eri kohdasta.

Ja niin syntyy hiljainen kuilu, jota kukaan ei oikein osaa paikata.
Toinen kaipaa apua ja sanoo:

"Et sä koskaan auta."
Toinen puolustautuu:
"Etkö sä nää, että mä teen koko ajan?"

Ja siinä hetkessä kumpikin menettää sen, mitä oikeasti kaipaa: tulla nähdyksi.

Moni nainen kantaa mielessään tunnetta, että taas multa vaaditaan ja mä joudun kannattelemaan kaikkia muita.
Moni mies taas kantaa tunnetta, että mä en koskaan riitä, vaikka mitä mä teen.
Ja nämä kaksi haavaa, kun ne kohtaavat, luovat täydellisen myrskyn.

Ei siksi, että kumpikaan olisi väärässä – vaan siksi, että molemmat yrittävät selviytyä.

Kehonkieli kertoo enemmän kuin sanat

Parisuhderiidoissa on helppo takertua sanoihin, mutta todellinen viesti välittyy ennen kuin yksikään sana on lausuttu.

Kehonkieli, sävy, katse, hengitys, kaikki ne kertovat hermostolle, onko tää turvaa vai uhkaa.
Jos toinen on jo valmiiksi puolustusasemissa, pienikin äänenkorotus tulkitaan hyökkäykseksi.
Jos toinen vetäytyy, se ei aina tarkoita piittaamattomuutta, se voi olla kehon tapa suojella itseään siltä, että tulisi murskatuksi.

Kukaan ei pysty kohtaamaan toista, jos on koko ajan varuillaan.
Siksi rauha parisuhteessa ei ala keskustelusta.
Se alkaa siitä, että keho uskaltaa laskea aseet.

Kun arki muuttuu valtapeliksi

Monessa kodissa rakkaus kääntyy huomaamatta kilpailuksi.
Kuka tekee enemmän?
Kuka väsyy ensin?
Kuka saa päättää, koska kosketaan?

Arki muuttuu helposti kirjanpidoksi, jossa molemmat laskee, kumpi on tehnyt enemmän  ja kumpi on velkaa toiselle.

"Sä et koskaan tee kotitöitä."
"Sä et koskaan anna mulle läheisyyttä."

Ja niin syntyy noidankehä:
auttamattomuus muuttuu katkeruudeksi,
katkeruus etäisyydeksi,
etäisyys kylmyydeksi.

Seksuaalisuus muuttuu kaupankäynniksi,
rakkaus ehdoiksi.
Kukaan ei tee sitä tahallaan –
se vain tapahtuu, kun yhteys on katkennut liian kauan.

Rakkaus ei tarvitse täydellisyyttä – se tarvitsee tauon

Parisuhde ei kaadu siihen, että me riidellään.
Se kaatuu siihen, että me ei enää pysähdytä.

Silloin, kun riita alkaa, on olemassa hetki – sekunnin murto-osa – ennen kuin suusta lähtee ensimmäinen syytös.
Se on tauko reaktion ja reagoinnin välissä.
Se hetki, jossa on mahdollisuus nähdä toisen haava ennen kuin ampuu omansa.

Kun sen oppii, kaikki alkaa muuttua.
Silloin voi kysyä:

"Mistä käsin mä nyt puhun?"
"Onko tää hyökkäys vai avunpyyntö?"
"Haluanko olla oikeassa vai yhteydessä?"

Useimmiten me ei haluta riidellä.
Me halutaan tulla kuulluiksi.
Ja kun sen ymmärtää, alkaa syntyä tilaa yhteydelle.

Rakkaus ei katoa – se verhoutuu

Pitkissä suhteissa rakkaus harvoin katoaa.
Se vain hautautuu sen kaiken alle: velkojen, vaatimusten, tottumusten, väsymyksen.
Siksi tärkeintä ei ole etsiä jotain uutta, vaan löytää se, mikä on jäänyt arjen alle.

Arvostus.
Pienet teot.
Huomio.
Kosketus ilman tarkoitusta.

Kun alkaa nähdä, mitä toinen oikeasti tekee, eikä vain sitä, mitä jää tekemättä, yhteys alkaa palautua.
Se mies, joka ei "koskaan auta", on ehkä juuri pessyt sun auton.
Se nainen, joka "ei koskaan arvosta", on ehkä juuri tehnyt teille ruoan, vaikka on itse puhki.

Me vaan ei enää nähdä sitä, koska me ollaan kadotettu yhteys siihen, miksi me edes ollaan tässä yhdessä.

Rauha alkaa kehosta

Me ei voida korjata toista.
Me voidaan vain tunnistaa, mitä me itse tuodaan pöytään.

Kun me opitaan kuulemaan omaa kehoa,
tunnistamaan ne hetket, kun hermosto alkaa kiristyä,
me saadaan mahdollisuus valita toisin.

Se ei ole helppoa.
Mutta se on mahdollista.

Parisuhde ei ole kahden ihmisen täydellisyyttä,
vaan kahden ihmisen kykyä palata yhteyteen yhä uudelleen.

RAAKA RAUHA™ – Kehon kautta kotiin
Kurssi, jossa opit tunnistamaan hermoston reaktiot,
purkamaan ylivireyttä ja rakentamaan turvaa – itsellesi ja suhteillesi.
Koska todellinen muutos ei ala päässä.
Se alkaa kehosta. 🌿